Sateentekijän blogi: Ryminällä alas

Taas on yksi salibandykausi pelattu. Tämä blogi kertoo kaudestani Blue Flamesin peräsimessä. Kausi 2012-2013 oli valmentajalle todella opettavainen ja äärimmäisen haastava. Syksyn yllätykset jäivät lyhyeen ja lopulta kausi päättyi pettymykseen. Mitä kaikkea Sateentekijän kauteen mahtui?

Tämä kirjoitus tulee sisältämään juurikin omia näkemyksiäni kauden kulusta. Toivottavasti lukijoille ei tekstin luettuaan jää mielikuvaa, että ”olipas selittelyn makua”, vaan tarkoitukseni on kyllä kertoa asiat mahdollisimman rehellisesti suoraan sydämestä.

Noniin, sitten itse asiaan…

Tähänastisen elämäni ylivoimaisesti paras salibandymuisto tapahtui Huittisissa 24.3.2012. Olin valmentajana mukana nostamassa FBT Blue Flamesia salibandyn miesten 2.divariin ja vieläpä seuran historian ensimmäistä kertaa. Vietettyämme villit nousujuhlat oli vuorossa joukkueen kokoaminen, josta tuli lopulta yllättävänkin vaikeaa.

Tryouteillamme kävi pelaajia monestakin eri tämän alueen seurasta ja monilta eri sarjatasoilta, mutta pelaajien kiinnittäminen rosteriimme osoittautui hankalaksi. Kaikki eivät olleetkaan valmiita sitoutumaan jengiimme ja samaan aikaan ovet kävivät vain ulospäin, kun joukkuetta nostamassa olleista pelaajista muutamat lähtivät uusien haasteiden perään.

Lopulta saimme muutaman uuden pelaajan kiinnitettyä ja vielä juuri ennen kauden alkuakin kiinnittelimme vielä viimeisimpiä uusia pelaajiamme. Ei siis missään nimessä mikään ihannetilanne kasata joukkueen viimeisiä palasia vasta syyskuussa.

Ensimmäiset ongelmat tulivat vastaan jo hyvissä ajoin kesällä tryouttien jälkeen. Kesätreenit pyörähtivät käyntiin ja rinkimme oli vielä siinä kohtaa aivan liian kapea. Kesätreenit eivät lopulta olleet alkuunkaan sellaiset kuin niiden piti alkuperäissuunnitelmien mukaan olla. Paikalla oli yleensä vain kourallinen pelaajia ja aika usein vielä samat naamat treenistä toiseen – varmasti tuttu ongelma muillekin valmentajille uran aikana.

Tiesimme jo noustuamme, että tulemme varmasti antamaan tasoitusta vastustajille taidossa, mutta kyllä siinä kohtaa ajatuksena oli, että olemme kuitenkin fyysisesti kovassa kunnossa kun kausi alkaa. Se ajatus ja tavoite ei kuitenkaan missään kohtaa täyttynyt. Niin kuin kauden aikana saimme sitten lopulta huomata, niin aika usein hyydyimme ottelun kolmannessa erässä…Oliko se sitten kunnon pettäminen, niin ei varmasti pelkästään sitä, mutta palataanpa siihen myöhemmin tässä jutussa.

Johtava pelikirja herätti paljon puhetta kauden aikana. (Kuva: Mikko Merranti)

Syksy eteni ja oli paljon odotetun Suomen Cupin vuoro. Neljän joukkueen lohkossa pelattu ensimmäinen kierros ei todellakaan mennyt meiltä nappiin. Olimme suurissa vaikeuksissa alempien sarjatasojen vastustajien kanssa, mutta lopulta menimme kuitenkin onneksi rimaa hipoen jatkoon toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella vastus koveni huomattavasti. Myös toinen kierros pelattiin lohkomuodossa ja saimme kohdata tulevan 2.divarikauden vastustajia. Ylivoimaisesti syksyn kovin päänahka saatiin, kun kaadoimme sensaatiomaisesti Pyövelit peräti 7-3 lukemilla. Toisen kierroksen viimeisessä ja ratkaisevassa pelissä kuitenkin hävisimme samalla viikolla treenipelissä kaatuneelle AFC Campukselle. Pienestä oli kiinni, mutta heikon ratkaisupelin myötä, emme sitten kuitenkaan ansainneet jatkopaikkaa. Se siitä – Suomen Cup oli meidän osalta pelattu.

Pikkuhiljaa alkoi ilmestyä erilaisia kausiennakoita eri suunnilta. Yksi linjaus oli kuitenkin selvä – tästä tulee kaikkien aikojen kovin 2.divarikausi! Monet vastustajan joukkueet olivat tyhjentäneet mm. TPS: liigamiehistöä ja kovia nimiä sateli vastustajan joukkueisiin. Meidän uudet pelaajat tulivat pääasiassa alueen muista 3.divarijoukkueista ja tuleva kausi 2.divarissa tulisi olemaan uran ensimmäinen sillä tasolla monilla meidän pelaajilla. Kuulosti kieltämättä aika kovalta haasteelta jo tässä kohtaa.

Syyskausi:

Koitti lokakuun alku ja oli meidän vuoro avata debyyttikautemme 2.divarissa. Lohkon muut joukkueet olivat avanneet kauden jo viikkoa aikaisemmin ja meidän vuoromme oli pelata avauspeli 5.päivä lokakuuta. Ja mihin paikkaan jouduimmekaan!? Ehkäpä kovin mahdollinen alku, kun jouduimme Mynämäelle SBS Wirmon vieraaksi. Edelliskauden runkosarjan voittanut, mutta nousumahdollisuutensa sössinyt Wirmo lukeutui myös tämän kauden suurimpiin suosikkeihin.

Perjantai-ilta Mynämäellä ja täpötäysi halli jättivät ainakin meikäläiseen pysyvän muiston. 335 katsojaa sai todistaa kotijoukkueen 9-0 voittoa ja meidän roolimme oli rypistellä mukana. Olimme pelissä vähintään puoliväliin saakka hyvin mukana, kunnes lopulta vastustaja meni menojaan… Se siitä - 9-0 pataan, mutta onneksi toista kertaa ei tarvitse näin pahaan paikkaan tulla tämän kauden aikana, siinä ajatukset pelin jälkeen.

Kausi alkoi täpötäyden Mynämäkeläisyleisön edessä. (Kuva: Mikko Merranti)

Emme pystyneet voittamaan myöskään ensimmäistä kotipeliämme, joten katseet kohdistuivat kauden kolmanteen peliin ja Huittisten vierailuumme. Viime keväänä meidän tavoin 2.divariin noussut SBS Rupu (SBS Rupu voitti karsintojen toisen vaiheen ja nousi) laskettiin ennen kauden alkua taistelevan meidän kanssa samoista sijoituksista, joten tämän tiedettiin olevan BIG GAME.

Vastustaja pyöritti meitä selvästi koko ensimmäisen erän ja meni myös tauolle 3-0 johdossa. Otin toiseen erään mukaan viltissä istuneet tehomiehet ja johan alkoi tapahtua ja ottelun kulku muuttua…toinen erä meni meille 3-0.

Kolmas erä oli kaikin puolin viihdyttävää päästä päähän menoa ja lopulta saatiin meille täysin ansaittu 8-6 voitto. Voin kertoa, että ajellessani kotiinpäin Huittisista oli melkoinen kivi vierähtänyt sydämeltä. Avauspisteet 2.divarissa olivat tosiasia!

Pari seuraavaa peliä sitten hävittiin parilla-kolmella maalilla, vaikka molemmat ottelut olisivat olleet täysin voitettavissa. Niiden jälkeen oli sitten aika kohdata kotipelissä Loimaan Leisku. Vastustajan riveissä pelasi mukana ehkäpä sarjan tunnetuin pelaaja, joka huhujen mukaan tienasi 2.divarisalibandylla 2000€/kk. Siinäpä melkoinen ero vaikkapa meidän jengiin…

Itse ottelu meni meidän käsikirjoituksen mukaan. Puolustimme nöyrästi joukkueena täydet kolme erää ja otimme ansaitut pisteet 7-5 voitolla. Ainiin, se vastustajan vaarallisin pelaaja teki meitä vastaan vain 2+1 tehot…

Seuraava peli sarjassa oli jälleen TODELLA iso peli. Matkamme kävi Samppalinnaan AFC Campuksen vieraaksi. Meillä oli kasassa 4 pistettä, kun taas Campus oli vielä täysin ilman pisteitä. Erittäin herkullinen asetelma lauantai-iltaan siis.

Eipä ollut meidän iltamme, vaan hävisimme 9-6 lukemilla ja annoimme vastustajalle sen kauden avauspisteet. Pystyimme pelissä monta kertaa nousemaan takaa-ajoasemasta mukaan kamppailuun, mutta emme kyenneet ottamaan tuiki tärkeitä sarjapisteitä. Huomion arvoinen seikka on ainakin se, että Campus teki ottelun lopussa 3 maalia meidän tyhjään maaliin meidän pelatessa kuudella kenttäpelaajalla.

Olen tätä ottelua miettinyt usein kauden mittaan. Jotain siellä Samppalinnassa tapahtui, sillä jotenkin jäi sellainen fiilis, että emme tästä tappiosta toipuneet millään, tai ainakin se kesti äärettömän kauan. Ja vastaavasti Campus sai hengen päälle ja alkoi napsia tarvittavia pisteitä muilta joukkueilta.

Tappio AFC Campusta vastaan oli valtava pettymys. (Kuva: Mikko Merranti)

Ennen vuodenvaihdetta pelattiin vielä neljä ottelua, joista saimme kaikista pataan. Salon keikkaa lukuun ottamatta hävisimme vielä suurinumeroisesti, eikä meillä juurikaan ollut mitään jakoa kolmessa muussa pelissä.

Kevätkausi:

Oli tammikuun vuoro ja tiesimme, että nyt jo saatetaan ratkaista sarjapaikkamme kohtalo. Tammikuun aikana kohtasimme SBS Maskun, Pyövelit, SBS Rupun ja Ruoskan. Pyövelit olimme Suomen Cupissa jo kaataneet ja kolme muuta joukkuetta taisteli meidän kanssa samoista sijoituksista, olkoonkin, että olimme silti sarjataulukon viimeisellä sijalla.

Heti vuodenvaihteen jälkeen oli vuorossa vieraspeli Maskussa. Olimme avauserän jälkeen 2-1 vierasjohdossa. Toisessa erässä ote alkoi selvästi siirtyä kotijoukkueelle, mutta silti erän ainoan maalin viimeistelimme me. Kahden maalin johdossa toiselle erätauolle ja jossain määrin luottavaisin mielin. Vastustaja kuitenkin yllättäen laski karvaustaan ja se toimi. Meidän vahvuudet eivät olleet koko kautena jos jouduimme pallolliseksi joukkueeksi ja tylyä katseltavaa se oli tälläkin kertaa. Vastustaja iski kolmannessa erässä tarvittavat kolme osumaa ja otti pisteet 4-3 voitolla. Voin kertoa, että oli todella ankea kotimatka ja v*tutus mahdollisimman suuri. Menetimme jo omissa käsissämme olleet sarjapisteet ja mikä tylyintä, niin hävisimme taktisessa osaamisessa. Tai valmennuskaksikko Sjöström&Vehmanen hävisi vastustajan vastaaville.

Viikon päästä pelattu ottelu Pyöveleitä vastaan ei jättänyt paljon kerrottavaa. Pataan tuli tylyin lukemin ja jälleen oli mieli maassa. Viikko siitä ja olikin sitten vuorossa kauden toinen kohtaaminen SBS Rupua vastaan, tällä kertaa meidän kotiluolassa. Tai ehkäpä siitä ei mitään kauhean vaarallista kotiluolaa päässyt kauden aikana syntymään…

Rupu hallitsi pelin alkua, me keskivaihetta ja Rupu taas ottelun loppua – siinä se tiivistettynä. Johdimme ottelua vielä 52 minuutin kohdalla 6-5. Noh sehän nyt ei ole vielä johto eikä mikään salibandyssa, mutta se tapa millä tämän ottelun sössimme oli todella masentava.

Vastustaja iski ottelussa vielä pari maalia. Toinen syntyi henk.koht virheestämme ja se toinen maali…huh huh sentään. Vastustajalta jäi yksi pelaaja kentälle ja loput lähtivät vaihtamaan. Yksi kentälle jäänyt pelaaja lähti rohkeasti haastamaan pallon kanssa ja ampui unelmavedon takaylänurkkaan.

Yksi kaikkien aikojen katkerimpia tappioita ilman muuta. Rupu otti pisteet 7-6 voitolla ja meidän mahdollisuudet säilyä sarjassa rupesivat jo pikku hiljaa olemaan siinä…

Tammikuu oli iso mahdollisuus. (Kuva: Mikko Merranti)

Kolmesta seuraavasta pelistä jälleen turpaan oikeen huolella ja homma oli taputeltu. Vihoviimeinen oljenkortemme oli Campusta vastaan. Voisi sanoa, että häpeällisesti hävisimme sarjan toiseksi viimeiselle Campukselle 15-4 lukemilla. Ja jälleen hävisimme taktisessa osaamisessa. Campuksen pelikirja oli tulla avausminuutit aivan hulluna päälle ja iskeä sen aikana muutama häkki. Ja siinähän Campus onnistui täydellisesti. Aina valmennusta myöten Flames sai kunnon oppitunnin.

Jäljellä oli enää merkityksettömiä pelejä, mutta onneksi sinne osui joukkoon sentään pieni valonpilkahdus. Vierasreissu täpötäyden Vehmaalaisyleisön edessä oli loistava esitys meiltä. Loistavaa duunia koko viisikon voimin ja nappiin mennyt maalivahtipeli oli aseitamme UHV Bullsia vastaan. Huikeaa draamaa sisältänyt ottelu venyi jatkoajalle 5-5 tasatilanteessa. Pian jatkoajan alettua vastustaja nappasi jäähyn ja pääsimme pelaamaan ylivoimaa. Mutta kuinkas kävikään.

Vastustaja tuli täysin yllättäen alivoimalla karvaamaan meidän maalin takaa saakka ja sen seurauksena myös pallo päätyi hyvälle vetosektorille heidän pelaajalle. Ja siinähän se oli… Bulls ampui jatkoaikamaalinsa alivoimalla ja sen mukana kylmää vettä meidän niskaan. Pystyn vieläkin muistamaan tuon hetken. Tuntui siltä, että aivan kaikki silmissä ja pääkopassa pysähtyi. Vaikka Vehmaalaisyleisö repesi liitoksistaan, niin pystyin kuulemaan ainoastaan oman hengitykseni… Tekee mieli nyt sanoa, että tämä kuvasti hyvin meidän koko kautta…siis tuo jatkoaikamaali. Ja jälleen jäi itselleni se fiilis, että takkiin tuli taktisessa osaamisessa. Vaikka ottelulla ei sinänsä mitään merkitystä ollutkaan, niin kyllä tappio jatkoajalla loistavan esityksen jälkeen harmitti vietävän paljon. Ja salibandyssähän jatkoaikatappiosta ei saa pistettäkään.

Kun pari viimeistä peliä oli läpytelty pois alta, niin runkosarja oli päätöksessään. Saimme lopulta kasaan vain nuo syksyllä hankitut neljä pistettä. Ja sanomattakin on varmaan selvää, että kohtalonamme oli suora putoaminen takaisin 3.divariin. Nopeasti siis takaisin sinne mistä tultiinkin…

Liian usein peleistä sai lähteä kotiin päät painuksissa. (Kuva: Mikko Merranti)

Yhteenvetoa kaudesta:

Syksyllä uskoin vilpittömästi sarjassa säilymiseemme. Pari kovaa päänahkaa napattiin syksyllä ja olimme varmasti yllättäneet monet asiantuntijat pirteillä esityksillämme. Tappiot isoista peleistä tuli kuitenkin melkeinpä säännöllisesti ja varmasti jäätiin juuri sille sijalle sarjassa minkä ansaitsimmekin. Monessa pelissä saatiin rökäletappioita ja jouduttiin kunnon oppitunnille. Mukana toki hyviäkin taisteluita, kuten vaikkapa tuo päällimmäisenä mielessä oleva taistelumme Vehmaalla.

Miten sitten itse suoriuduin omasta mielestäni tästä kaudesta? Tämä oli varmasti ainakin elämäni tähän saakka suurin tilaisuus valmentajan uralla. Päävalmentaja miesten 2.divarissa oli suuri ja mielenkiintoinen haaste. Mutta kun kausi päättyy sarjasta putoamiseen, niin kyllä se on ilman muuta koettava epäonnistumisena. Liian monta kertaa hävisimme taktisessa osaamisessa vastustajan valmennukselle ja kyllä sinne kauteen varmasti muitakin virheitä mahtui mukaan mitä valmennus teki.

Kuulostaa varmasti uskomattomalta näiden vuodatusten jälkeen, mutta kehityin tällä kaudella valmentajana enemmän kuin koskaan aiemmin. Aiemmin oli voinut lähestulkoon sivuuttaa tiettyjä taktisia puolia pelikirjasta, mutta se ei enää ollut mahdollista miesten 2.divarissa. Oli oltava valmis jokaisella osa-alueella ja vieläpä muuttamaan niitä pelin aikana. Pelin aikana tehtävät mahdolliset muutokset ovat aina vaikeita ja tämän kauden perusteella on helppoa sanoa, että siinä on itsellä vielä kehitettävää paljon.

Voin tässä kohtaa tunnustaa, että löydän itsestäni yhtäläisyyden joihinkin suosikki metallibändieni laulajiin: Monet laulajat vihaavat live-keikoilla ns. välispiikkejä biisien välillä ja itse voin kertoa vihaavani erätauoilla tai aikalisällä tapahtuvaa ”spiikkausta”. On hyvin hyvin vaikea löytää oikeat sanat esim. 30 sekunnin aikalisän aikana. Mutta hyvin harvoin valmentaja näissä pelin aikana pystyykään ratkaisevasti muuttamaan pelin kulkua. Ja sama homma oli myös 3.divarissa kun erätauot olivat kahden minuutin mittaisia.

Flames pelasi kotipelinsä Leaf-Areenalla. (Kuva: Mikko Merranti)

Tällaisen kauden jälkeen ainakin monet ovat viisaampia mitä se 2.divari oikeasti vaatii. Minkälaisen materiaalin ja minkälaisen harjoittelukulttuurin se sarja vaatii. Kieltämättä 2.divari oli itsellekin suuri mysteeri ennen tätä kautta, mutta voin ainakin todeta sen olevan valovuoden edellä turnausmuotoista 3.divaria. Mutta ilman muuta opettavainen kokemus ja nyt sen tietää, mitä siinä sarjassa pelaaminen edellyttää.

On aika lähestyä jutun loppua ja miettiä hieman tulevaa. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Viime keväänä oli selvää, mitä tulee tapahtumaan, mutta nyt voin sanoa, että en todellakaan tiedä, sillä kaikki on täysin auki. Jossain olisi tarkoitus valmentaa, mutta osoite on avoin. Eikä sekään ole poissuljettua, että olisin koko ensi kauden sivussa valmennushommista ns. pelikirjan päivitysvuodella. Mutta sen voin jo luvata, että Johtava pelikirja ei katoa mihinkään.

kirjoittanut Joni ”Sateentekijä” Sjöström